Luin hiljan pitkästä aikaa elämäkerran: Walter Isaacssonin Benjamin Frankin – An American Life. Elämäkerran näkökulmana on, kuinka Benjamin Franklin osaltaan loi sen, mitä nykyään pidetään ”amerikkalaisena kansanluonteena”: syntyperäisen hierarkian ja pomojen halveksunta, työteliäs keskiluokka, self-made manin käsite, kovan työnteon arvostaminen. Myös toisinaan hyvinkin poleeminen keskustelu, satiirisuus ja terävä kynä olivat olennainen osa tätä kulttuuria.

Franklin itse toteutti elämässään kaikkea tätä. Hän syntyi Amerikan siirtomaissa, joissa siihen aikaan lapsia oli hurjia määriä, suuren sisarusparven keskelle. Tuohon aikaan ammatti hankittiin kisälleinä, eräänlaisella oppisopimuskoulutuksella, ja Franklinin onneksi hän päätyi lopulta veljensä oppiin kirjanpainajaksi. Ammatti sopi mainiosti uteliaalle ja asioihin vaikuttamaan haluavalle nuorukaiselle, mahdollistaen sekä tuottavaa liiketoimintaa, älyllisiä virikkeitä että kirjallisia ambitioita. Käytännössä kirjanpainajat olivat myös de facto lehtimiehiä, sillä kirjapainolle oli usein luontevaa painaa myös lehteä, johon painajat usein itse kirjoittivat suuren osan jutuista. Niinpä Franklinkin pääsi hiomaan sanansa säilää jo varhain, etenkin pseydonyymeillä, jotka paitsi mahdollistivat vähemmän diplomaattisia kirjoituksia myös saivat lehden näyttämään elävämmältä.

Köyhistä oloista ponnistaminen ja toisaalta tyrannimaisen veljen alaisuudessa työskentely muovasivat muutenkin itsepäisestä nulikasta vahvan auktoriteettien kiistäjän ja keskiluokan puolustajan. Hänestä tuli kirjapainonsa ja myöhemmin saadun postimestarin viran ansiosita menestynyt liikemies, joka saattoi loppuelämänsä nelikymppisestä alkaen omistautua politiikalle ja tieteelle. Hän korosti loppuun asti olevansa keskiluokkaa ja muistutti vaatimattomista juuristaan. Toisaalta hän oli myös modernin PR:n isä, joka totesi, että välillä oli fiksuinta antaa työteliäs kuva vaikkei sitä olisikaan, ja niinpä hän kantoi julkisesti postisäkkejä vielä silloinkin, kun hänen työpanostaan ei juuri muuten olisi sillä saralla tarvittu.

Auktoriteettien uhmaamisesta huolimatta Franklin oli pitkälle vanhuuteensa suuri kuningasvallan kannattaja, ja vasta itsenäistymissodan kynnyksellä, ymmärrettyään että kaikki rauhanomaiset keinot pysyä Brittiläisessä imperiumissa oli käytetty, siirtyi kokonaan demokraattisen järjestelmän kannattajaksi.

p 295: ” — he had imbibed the philoosphy of the new Enlightement thinkers, who believed that liberty and tolerance were the foundations for a civil society.”

Franklin oli ennen kaikkea valistuksen ajan tuote. Hän uskoi ihmisten tasavertaisuuteen ja suvaitsevuuden tärkeyteen. Hän oli äärimmäisen pragmaattinen ja pyrki aina löytämään asioille käytännön sovelluksia: arvo mitattiin usein vasta käytännössä. Vaikka tiedemies Franklinissa tutki asioita myös vain saadakseen selville niiden luonteen – tässä hänen tutkimuksensa sähköstä ja mm. merivirroista ovat olleet pohjana myöhemmälle tutkimukselle – hän oli tyytyväisin kun tutkimuksesta kumpusi käytännön ratkaisuja, vaikkapa ukkosenjohdatin.

Franklin oli myös konservatiivinen siinä mielessä, että hän pohti paljon sosiaaliavun merkitystä ja sitä, milloin se on hyödyllistä. Hän päätyi keskitiehen, jossa rikkaampien pitää tukea köyhimpiä, ja sitä enemmän mitä rikkaampia. Kuitenkaan niitä, jotka eivät itse auta itseään, ei tule opettaa laiskuuteen – Franklin pelkäsi vastikkeettoman rahan laiskistuttavaa vaikutusta.

Hän oli hyvin kiinnostunut yhteiskunnan rakentamisesta, kerhoista ja klubeista: nykyäänkin Amerikassa on vahva ”kolmas sektori”  yhdistysten ja  yksityisen hyväntekeväisyyden muodossa. Tähän nivoutui vahvasti erilaiset yhteisön parantamissuunnitelmat, katujen päällystämisestä vapaapalokuntien organisointiin.

Benjamin Franklin oli myös itsensä kehittämisen pioneeri: hän pyrki metodisesti kehittämään muutamia hyväksi katsomiaan luonteenpiirteitä ja eliminoimaan huonoja. Hieman tahattomasti hän aloitti myös amerikkalaisen self-help-kirjallisuuden: hänen elämäkerrassaan kuvaamaansa metodia on lainattu myöhemminkin lukemattomiin elämäkertaoppaisiin, ja tämä ajattelutapa, jossa ihminen voi muokata itseään on osin ehkä lähtöisin tuolta ajalta.

Nuoruutensa debatien jälkeen Franklin oppi välttämään konfliktia. Hän oli todennut, että suora vastaväite ei usein tehonnut keskustelussa: tästä hänellä alkoikin diplomatian kausi, joka teki hänestä lopulta diplomaatin Englannissa ja myöhemmin Ranskassa. Franklinista tuli epäsuoran väittelyn ja strategisen vaikenemisen mestari, joka sovelsi sokraattista johdattelevan kyselyn metodia niin, että joitain se ärsytti enemmän kuin suora haastaminen. Hänellä oli silti merkittävän vähän vihollisia, ehkä tästä sovittelevaisuudesta johtuen. Franklinin diplomaattisen uran huipentuma olikin lopulta se, miten hän onnistui hoitamaan rauhansopimukset Britannian kanssa ohi Ranskan, jonka apu oli alunperin annettu ehdollisena sille, että rauha neuvotellaan yhtäaikaisesti Ranskan, Britannian ja siirtomaiden välillä.

Merkittävin negatiivinen piirre, joka nousee pintaan läpi elämäkerran, oli Franklinin etäisyys ihmissuhteissaan. Hän oli järkiavioliitossa, josta viimeiset 15 vuotta hän asui ulkomailla, näkemättä vaimoaan kuin lyhyen hetken käydessään kotimaassaan: sosiaalisuudestaan ja klubeistaan huolimatta hänellä oli hyvin vähän pitkäaikaisia ystäviä. Hänen kirjeenvaihtonsa lähisukunsa kanssa oli välillä suorastaan tylyä, vaikka hän saattoi samaan aikaan tuhlata huomiotaan uusille tuttavuuksilleen, ja Britannian puolella itsenäisyyssodassa olleen poikansa kanssa hänen välinsä rikkoutuivat pysyvästi, pojan toiveista huolimatta.

”Throughout his life, he loved immersing himself in minutiae and trivia in a manner so obsessive that it might today be described as geeky.”

s 442, BF:AL

Lopuksi lienee pakko mainita, että kunnioitettava liikemies, diplomaatti ja tiedemies oli loppuun asti myös satiirin ja huonon huumorin ystävä. Satiirin avulla hän oli saanut monia näkökulmiaan läpi, esimerkiksi Britannian käytöksestä siirtomaita kohtaan julkaistessaan kirjeen ”Preussin kuninkaana” joka halusi osansa Britanniasta. Asuessaan Ranskassa siirtokuntien lähettiläänä hän – kypsässä 60-70 iässä – kirjoitti The Royal Societylle   formaalin, satiirisen tutkimuspyynnön, jossa hän ehdotti, että seuran tulisi tutkia sitä, miten pieruja, noita sosiaalisen elämän haittoja, voitaisiin neutraloida esimerkiksi muuttamalla ne sopivia aineita syömällä vaikkapa limetintuoksuisiksi.

Franklin osoittikin läpi elämänsä, tuotteliaisuudestaan, työteliäisyydestään ja tutkimusorientoituneisuudestaan huolimatta toistuvasti sitä, että elämää ei tule ottaa liian vakavasti. Hän arvosti ihmisiä ja sosiaalista elämää, matkailua ja kieli poskessa kirjoittamista eikä ymmärtänyt turhantärkeyttä – vaikka ylpeys taisikin olla niitä luonteenpiirteitä, joita hän ei itseparannusprojekteistaan huolimatta saanutkaan koskaan kuriin. Sallittakoon se hänelle.