Kuluttajansuoja ja digimaailma

Yhdeksänvuotiaan nettilataus herätti melkoisen mediamyrskyn. Aiheesta. On tarpeen, että tätä asiaa mietitään vihdoin myös kuluttajan näkökulmasta.

Tekijänoikeuksia on katsottu enenevässä määrin viime vuosina tekijöiden ja ennen kaikkea levittäjien eli suuryritysten näkökulmasta. Ennen kuin mitään asiaa sivuavaa lainsäädäntöä ruuvataan paikalleen, on syytä miettiä myös toisesta vinkkelistä, eli kuluttajan näkökulmasta.

Chisu-gate nosti esiin suurimman tekijänoikeuksiin liittyvän ongelman: yksityiset yritykset tai yhdistykset pyrkivät saamaan haltuunsa yhteiskunnalle kuuluvaa valtaa. Siis oikeutta sakottaa, rangaista, tai vaikkapa seurata yksittäisen ihmisen toimintaa. (Poliisikaan ei tietääkseni saa kuunnella puhelinta ilman erillistä lupaa.)

Yritykset eivät voi sakottaa. Nykyiselläänkään K-kauppa ei voi sakottaa myymälävarasta, olipa rikos epäilty tai varma. Pitää mennä poliisin pakeille. Kuitenkin jos kauppa toimisi digimaailman pelisäännöillä, kauppa voisi digimaailmassa lähettää laskun perään epäillylle.

Analogiaa kannattaa viedä pidemmälle reaalimaailmaan. Emme hyväksy myymälävarkautta, mutta myyjällä on vain rajatut oikeudet myymälävarkaan tapauksessa. Myymälä voi palkata erillisiä vartijoita. Myymälä voi takavarikoida varastetun tuotteen ja vahvan epäilyn ollessa kyseessä tutkia kassin tai takin. Tämän jälkeen pääasiallinen jatkokeino on yhteydenotto poliisiin, ja toki joissain tapauksissa porttikielto kauppaan.

Mitään muuta kauppias ei voi tehdä. Varkaat toki aiheuttavat vartiointikuluja ja hävikin määrä on toki rahassa mitattuna suuri, mutta tämän pidemmälle ei silti lakisääteisesti voi mennä. (Kuulin että jokin myymälä oli jo lähettämässä laskua vartiointikuluista varkaille – en tosin tiedä, kuinka maksulle tulee tarkemmassa syynissä käymään.) Kauppias ei kuitenkaan voi lähettää vartijapartiota epäillyn myymälävarkaan kotiin tutkimaan keittiön kaappeja tai sängynalusia – se on poliisiasia. Kauppias ei voi sakottaa, laittaa varkaudesta epäiltyä (mutta todistamatta jäänyttä varkautta) maksamaan.

Digimaailmassa nämä analogiat eivät oikein päde. Tai siis pätevät, mutta niitä ei ymmärretä. Ensinnäkin digitaalisissa tuotteissa varastettu tuote ei ole suoraan toiselta pois. Kyllä, piratismi varmasti heikentää osittain levymyyntiä. Tämä näkyy artistienkin kukkaroissa. Toisaalta musiikkibisneksen voitto kasvaa sellaista tahtia, että tätä notkahdusta piratismin vuoksi ei ole nähtävissä. Käytännössä nyt onkin kyse isosta murroksesta, jossa vanhat pelisäännöt eivät enää päde ja ansaitalogiikka tulee muuttumaan. Luin hiljan haastattelun, jossa levy-yhtiöpomo kertoi että he eivät enää katso digitaalista levitystä ja youtubea uhaksi vaan ymmärtävät sen merkityksen markkinointi- ja myös ansaintakanavana. Olen hieman skeptinen oliko haastattelu todellinen, mutta ainakin se summasi hyvin sen mitä mielestäni digimaailmassa kannattaa odottaa tulevalta. Levytysten keksiminen vei aikanaan yleisöä esiintyjiltä, mutta toi uuden ansaintalogiikan ja lopulta lisää yleisöä. Päästiin plussan puolelle.

Parhaat tavat kilpailla piratismia vastaan on reilu kilpailu ja kunnollinen tarjonta. Viipurista saa varmasti edelleen piraatti-CDitä mutta eivät nekään ole teollisuutta kaataneet. Spotifystä ei saa edelleenkään kaikkea musiikkia, ja vaikka nyt TV-ohjelmat ja elokuvat ovat ottaneet aimo loikan digipalvelujen tullessa Suomeenkin, niilläki on tarjonnassa vielä ryhävalaan kokoisia aukkoja. On typerää pyrkiä estämään TV-kaistan tulo oikeusteitse: se tarjoaa palvelun jota ihmiset haluavat, joka lisää katsojia.

Kyllä, joitain toimia pitää ehkä tehdä piratismin ehkäisyyn. Mutta jos kilpailevat jakelukanavat eivät ole kunnossa, se toimii kuin narulla työntäminen. Internetin sensurointi ei ole oikea ratkaisu, ei myöskään kuluttajien demonisointi. Kuluttajan, joka lataa netistä musiikkia, ei tule joutua maksajaksi – tällaisen toiminnan valvonta ei ole järkevää sen kummemmin taloudelliselta kuin tekniseltäkään kannalta ja johtaisi ”rangaistuslottoon” jossa satunnaisesti joku ”jää kiinni”.  Nykyisellään rangaistukset musiikin jakamisesta ovat suhteettomia, kuten hiljan tullut oikeusratkaisu taas osoitti: parikymppinen ollaan valmis tuomitsemaan loppuiäkseen velkavankeuteen, vaikka oikeasti aiheutettua vahinkoa oli vain murto-osa ladatusta. Ostaisiko ihminen, joka lataa kerralla 50 albumillista musiikkia todella ne kaikki, jos hän ei niitä saisi ilmaiseksi? Voisiko youtuben tarjoama levikki kasvattaa myös levymyyntiä – tai kuten Gangnam Stylen tapauksessa, Youtube-videosta saatavia mainostuloja ja iTunes-myyntiä?

Ei kaiken tarvitse olla ilmaista. Mutta kun puhutaan oikeuksista ja velvollisuuksista, emme voi vaatia että toisella osapuolella ovat kaikki oikeudet ja toisella velvollisuudet. Viihdeteollisuus hakee vielä muotoaan tässä murroksessa, ja poteroon kaivaminen tekee hallaa sekä kuluttajalle että viihdeteolisuudelle.

Ruokakortilla digitaalisessa leipäjonossa

Vielä nytkin, kun netistä voi tilata lähes kaikkea parhaimmillaan päivän toimitusajalla, leffat voi vihdoin striimata laillisesti ihan siedettäväntasoisista palveluista ja kirjat saa digitaalisesti siinä ajassa minkä kotiverkko niitä ehtii ahnehtia, iso osa palveluista on jäänyt näennäisdigitaaliseen tilaan jossa kyllä näyttää siltä että tietoverkkoja käytetään, mutta käytännössä niistä on saatu vain ylimääräistä riesaa ja lisäaskeleita käyttäjälle.

Viimeisin tempaus tapahtui S-ryhmän etukortin tilauksen kanssa. Luovuin vihdoin bonuksettomuudestani, kun totesin hotellivarausta tehdessäni yöpymisen tulevan merkittävästi halvemmaksi. Näitä etuja on riittävän tiheään tarjolla että kortti kannattaisi.

Alku oli helppo: menin S-ryhmän korttisivuille ja täytin hakemuksen. Luin netistä ”Liity asiakasomistajaksi verkkopalvelussamme” ja vaivautumatta lukemaan pientä pränttiä klikkasin jatkoa. Olin hieman odottanut, että nettitilauksella voisi saada kortin saman tien, edes väliaikaisen numeron jota voisi käyttää saman tien nettiostoksissa. Osasin kuitenkin arvata että näin ei välttämättä kävisi, ja minulle ilmoitettiinkin että saisin kortin postitse viikossa parissa käsittelyn jälkeen.

Kirje tuli ajallaan, ja avasin sen odottaen saavani kortin lompakkooni. Naureskelin hieman sille, että nimi oli kirjoitettu korttiin käsin: eikö niillä ole kunnon kortintekovälineitä? SItten vilkaisin saatekirjettä.

”Tämän kirjeen liitteenä saat väliaikaisen S-etukortin –. Käy kuukauden kuluessa S-ryhmän asiakaspalvelupisteessä — [jossa] sinulle tilataan varsinainen S-Etukortti –.”

Nettisivuilla ilmoitetaan näin:

Palvelun kautta asiakasomistajaksi liittyneen on käytävä kuukauden kuluessa väliaikaisen S-Etukortin saamisesta asioimassa jossain S-ryhmän asiakaspalvelupisteessä (Prisma, suurimmat Sokokset ja S-marketit) tunnistautumassa ja hyväksymässä tilisopimuksen ja -ehdot sekä tilaamassa varsinainen S-Etukortti.

Mitä ihmettä?

Täytin siis pitkän korttihakemuksen netissä, ja sain postitse paperin, joka minun pitää viedä henkilökohtaisesti palvelupisteeseen, jossa allekirjoitan sen henkilökunnan nähden, näyttäen ajokorttiani. Tämän jälkeen hakemus lähetetään, käsitellään, ja lopulta valmis kortti postitetaan minulle.

Tässä vaiheessa on pakko kysyä: mitä etua kortin tilaamisella netistä on, kun se ainoastaan hidastaa kortin saamista sillä viikolla tai parilla minkä kestää saada postitse ohjeet? Kyllä, siksi ajaksi saan väliaikaisen kortin. Tyhmempi voisi kuitenkin kuvitella, että jos saan väliaikaisen kortin, olen jo muutenkin kykeneväinen saamaan pysyvän version. Olen jo saanut sähköpostia, jossa minut toivotetaan tervetulleeksi asiakkaaksi. Ainut etu nettitilauksesta on siis se, että saa täyttää lomakkeensa koneella. (Oletan että toimistolla joutuu täyttämään paperilomakkeen.)

Tässä prosessissa on mennyt väärin niin monta asiaa, että listasta tulee pidempi kuin S-etukortin hankkimiseen tarvittavien kommervenkkien listasta. Aloitetaan siitä, että etukortin voi ”tilata sähköisesti”. Samoin kuin olettaisin, että voidessani ostaa kengät netistä, täytettyäni tarvittavat tiedot ja maksettuani ostoksen saan kengät postissa viikkoa tai paria päivää myöhemmin, oletan myös, että saan S-etukorttia tilatessani kortin postitse jonka jälkeen asia on hallussa. Analoginen tilanne kengille olisi, että saisin postitse pahviset virsut ja lupauksen, että kun menen virsujen kanssa lähimpään kauppaan, ne vaihdetaan oikeisiin kenkiin – jotka saapuvat postissa jonkin ajan päässä visiitistä.

Miksi juoksuttaa asiakas kauppaan?

Näyttää siltä, että eräs tärkeimpiä syitä sille miksi paikan päällä pitää käydä henkilökohtaisesti on sopimuksen allekirjoitus. Samalla avataan tili, ja halutaan varmistaa henkilöllisyys. Allekirjoituksen ja henkilöllisyyden varmistuksen voi kuitenkin tehdä digitaalisesti. Ihan helppoa se ei vielä ole – klikkauksia riittää. Mutta mahdollista se on. Virallisesti tarvitaan se turkasen sähköinen henkilökortti. Monet yhdistykset ja muut kuitenkin hyväksyvät minkä tahansa vastaavan varmenteen, kun kyseessä ei ole mikään kriittinen järjestelmä vaan vaikkapa jäsenhakemus.

Jos tunnistautuminen voidaan jo tehdä pankkitunnuksilla, pitäisi myös allekirjoituksen onnistua samoin tein. Tai, utopistisesti, voitaisiin hoitaa vihdoin se sähköinen tunnistautuminen kuntoon. Vähimmilläänkin, parempia tapoja odotellessa (ja myönnytyksenä niille jotka kokevat digitaalisen allekirjoituksen vaikeaksi) voitaisiin antaa allekirjoitus postin hoidettavaksi – palautuskuori vain mukaan ja sopimus allekirjoituksineen postiin. Oikea kortti tulisi sitten ajallaan.

Toinen syy viivästelyyn voisi olla, että halutaan vielä tehdä tarkistuksia aiheesta. Miksi tätä prosessia ei voisi aloittaa saman tien kun hakemus on sisässä? SUPO-selvityksenkin taitaisi saada nopeammin kuin S-etukorttiselvityksen. Jos allekirjoitus on reilassa ja tarvittavat tarkistukset aloitetaan heti (ja ihmettelen jos näitä tarkistuksia ei voisi tehdä sähköisesti) niin lopullisen kortin voisi heittää postiin saman tien. Hupaisaa tässä on, että pankkitilinkin saa avattua helpommalla – uuden tilin olemassaolevan tilin rinnalle voi tilata nettipankista ja allekirjoitukset sopimuksiin lähettää postitse. Onko S-etukortti osa niin kriittistä kansallista järjestelmää, että sen hankkiminen on tehtävä vaikeammaksi kuin pankkitilin?

Luotan kuitenkin siihen, että ennen pitkää nämä viimeisetkin kopiot kolmena kappaleena vaativat byrokraattiset instituutiot pääsevät todelliseen eikä vain näennäiseen digiaikaan. Online-ostokset ovat jo helpottuneet huimasti viime vuosina, ehkä S-ryhmäkin pian pääsee kelkkaan.

Viimeisenä mainittakoon asia, joka ei ole pelkästään S-ryhmän asia: odotan kovasti aikaa, jolloin näitä erillisiä kortteja ei tarvitse raahata mukana. Vaikkapa se valtion toimittama henkilökortti voitaisiin hyvin helposti vain linkata eri palveluihin, jolloin samaa korttia näyttämällä saisi aina tarpeelliset palvelut bonuksista kirjalainauksiin. Ylipäänsä fyysinen kortti on lähinnä rasite – korttinumerollahan näissä jutuissa pelataan. Ja kun ottaa huomioon, että hetu on nyt jo kaikilla tahoilla tiedossa, olisiko niin paha asia saada bonukset vaikka ajokortilla? Tai pankkikortilla jolla teoriassa pystyisi varmasti tekemään samankaltaisen tunnistuksen kuin verkkopankilla. Näihin viimeisiin ratkaisuihin ei tarvitsisi odottaa valtion ikuisuusprojekteja.

Hotelliyön, jonka vuoksi tulin tuon kovan onnen kortin hankkineeksi maksoi lopulta kaveri, jolla kortti oli jo valmiina.

Tulevaisuuden kauppa

Kävin viime lauantaina Espoon Vihreiden syyskokouksessa, jossa mm. hyväksyttiin visio Espoosta vuodelle 2050.

Paperin tärkeimmät ja konkreettisimmin kunnallistason päätöksiä ohjaavat asiat olivat varmasti visiot julkisesta liikenteestä eli raideliikenteen ja muiden julkisten reiteistä, asutuksen tiivistämisestä joukkoliikenneyhteyksien varrella ja viheralueiden säilyttämisestä, jolloin saadaan pidettyä ns. vihersillat pääkaupunkiseudun ulkopuolelle.

Kokouksessa kuitenkin vielä muokattiin paperia monesta kohtaa, enemmän detaljitasolla, ja sain itse mukaan pari asiaa joita pidin tärkeinä: ensinnäkin huomio siitä, että tietotekniikan ja elektroniikan käytön kasvu aiheuttaa lisää sähkön kulutusta ja toisaalta maininta palveluiden saatavuudesta sekä tuotteiden lisääntyvästä tilaamisesta netin kautta.

Samassa yhteydessä ehdotin myös poistettavaksi lausetta, jossa todettiin, että päivittäistavarakauppa on kaikilla asukkailla alle kilometrin säteellä haja-asutusalueita lukuunottamatta. Tämä ei mennyt läpi, mikä oli kokonaisuuden kannalta varmasti fiksuinta. Muutos liittyi pikaisesti tekemääni lisäykseen, jossa painotin kulutuksen keskittymistä nettiin ja tavaroiden toimituksen todennäköistä lisääntymistä kaupassakäynnin sijaan, eikä ollut kokonaisuutena harkittu. Asia jäi kuitenkin vielä askarruttamaan. Mielestäni nimittäin on erinomaista mainita, että palveluiden ja tavaroiden tulisi olla saatavilla lähietäisyydellä, mutta vaatimus päivittäistavarakaupan läheisyydestä särähti korvaan. Pilkunviilausta siis.

Oma käsitykseni kulutuksen muuttumisesta liittyy suuresti juuri kulutuksen siirtymiseen sähköiseen muotoon. Meilläkin tilataan jo musiikki kuukausimaksulla, leffat katsotaan netistä (ei torrentin vaan Voddlerin kautta) ja lehtiä ostan iPadille. Toisaalta verkkomyynnin lisääntyminen on trendi, jonka ennustetaan vain kasvavan. Sohvaa ei (vielä) saa sähköisesti kuin HabboHotelliin, joten netin kautta tilattavat tuotteet ovat nousussa. Muistan lukeneeni, että puolet kaikesta kaupankäynnistä tulee tapahtumaan netin kautta muutaman vuoden sisään – joka tapauksessa kyseessä ei ole enää marginaali-ilmiö. (3D-printtaus tulee muuttamaan tätäkin pelikenttää, varmasti ennen vuotta 2050.)

Kaupankäynti on murroksessa, joka johtuu siitä, että nykyiset palvelurakenteet eivät pysy muutosten perässä. Tämä on hyvä asia, koska se ehkä hieman edes murentaa Suomen naurettavaa kauppadipolia. Kun isot ketjut eivät osaa ketterästi vastata kysyntään – vaikkapa lähiruoan tarpeeseen – pienet kaupat pääsevät vetämään välistä. Vielä paremmin kysyntään osaavat vastata nettikaupat. Meilläkin tilataan kuiva-aineet netistä kotiovelle, aika moni paikka tarjoaa jo erilaisia säännöllisiä hedelmä- ja vihanneslähetyksiä ja uusin ruokapiiri.fi kokoaa yhteen ruokapiirejä ja niistä kiinnostuneita. Samalla kaupungissa on vihdoin innostuttu viljelemään ja jotkut käyvät itse tilalla hakemassa ruoka-aineita.

Samaan aikaan kaupatkin alkavat vihdoin tajuta toimituksen arvon. Meillä ei vielä haluta maksaa kymppiä kotiinkuljetuksesta, mutta ennen pitkää tuokin varmaan muuttuu. Enemmän tilaajia, säännöllisemmät reitit, ja hinta saadaan puristettua alemmas. Päästöjä tulee vähemmän kuin jos kaikki tilaajat kävisivät erikseen autolla kaupassa.

Ihmiset haluavat laatua, mutta mielet myös muuttuvat. Koska meillä on varaa, halutaan kokeilla uutta ja halutaan tarjontaa. Kivijalkakauppa kuulostaa ihanalta, ja kaikki kannattavat niitä periaatteessa. Samalla kaikki jotka joutuvat säännöllisesti asioimaan Alepassa kiroavat paikkaa. Olen itsekin ollut Alepan säännöllinen asiakas (ja niissäkin on eroja), mutta parisen vuotta lähikauppanani toimi taannoin myös Sellon Citymarket. Arvatkaapa kummassa oli hauskempi käydä?

Suomessa on tehty järkyttäviä kaavoituspäätöksiä, joiden seurauksina mitä omituisimpiin paikkoihin on saatu automarketteja. Nämä osaltaan tyhjentävät keskustoja. Tästä kehityksestä on päästävä eroon, mutta samalla on muistettava olennainen seikka: kukaan ei ole pakottanut ihmisiä ajamaan automarkettiin. Niihin mennään, koska ne tarjoavat jotain mitä se lähikauppa ei. Nykyään valintaa ei enää ole aina mahdollista tehdä, mutta alunperin kun automarketit tulivat, ihmiset äänestivät jaloillaan. Tai renkaillaan. Suuret kaupat ovat ylivoimaisia kahdessa asiassa: valikoima (eli suunnaton määrä eri tuotteita) sekä siinä, että kaikki asiat voidaan hoitaa saman katon alla. Ajatus kivijalkalihakaupasta on kaunis, mutta vain ruoanlaiton harrastaja voi käydä tekemässä arkiostokset kaikki eri ruokakaupoissa. Useimmat meistä muista eivät halua tuhlata siihen aikaa, paitsi harvinaisena herkkuna. Lisäksi isoissa kaupoissa on ainakin edullisempi maine, ja suuremman kierron ansiosta tuoreempaa tavaraa.

Meidän ei siis kannata ehdottaa, että päivittäistavarakaupat kokisivat renessanssin samassa muodossa kuin missä ne olemme tunteneet. On tärkeää pyrkiä siihen, että ihmiset saavat päivittäistavaransa lähietäisyydeltä, ajamatta automarkettiin, mutta tapa jolla se tulevaisuudessa mahdollistetaan tuskin on entisenkaltainen Alepa joka toisessa korttelissa.

Yksi mahdollisuus on, että tulevaisuudessa se, mitä tunsimme joskus lähikauppana, on ennemminkin palvelupiste, joka ehkä tarjoaa laajennetun kioskin palvelut – välttämättömimmät elintarvikkeet – toimii jonkinlaisena postipisteenä, ja välittää netistä tilatut ostoskorit. Lisämaksusta sieltä voidaan kuljettaa tavarat kotiovelle, myös joustaviin aikoihin. Kaupassa voi liittyä lähiruokapiiriin, tilata eksoottiset hedelmät suoraan rahtilaivalta ja jopa välittää paikallisesti kaupungissa tuotettuja vihanneksia. ”Kaupasta” löytyy myös 3D-printteri, jolla saa saman tien mukaan erilaiset pientavarat joiden kaavat on voinut ostaa netistä tai ehkä kaupan omasta katalogista.

Samassa korttelissa on varmasti etenkin isommissa keskuistoissa myös leipomoa ja muuta pienkauppaa. Toivon mukaan myös ”korttelitaloja” joissa etätöitä voisi tehdä yhteisellä toimistolla – vision hauskimpia ehdotuksia. Mutta päivittäistavarakaupan pysyminen samana tuskin tulee tapahtumaan.

Loppujen lopuksi ehkä vain annamme termille ”päivittäistavarakauppa” uuden merkityksen. Kirjastot eivät enää ensisijaisesti lainaa kirjoja (jälleen tarkistamaton väite, mutta ymmärtääkseni etenkin isoissa keskuksissa jo puolet toiminnasta on jotain muuta kuin kirjojen lainaamista), mutta nimi on säilynyt. Kirjastot ovat myös onnistuneet pysymään ajan tasalla ja säilyttämään vetovoimansa. Jokin vastaava muutos tulee koskemaan myös päivittäistavarakauppaa, ja tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, osuuko oma arvaukseni lähelle.

Haalien, poisheittäen…

Seurailen netissä kahta hyvinkin erilaista blogikategoriaa: toisaalta erilaisia kulutushysteriaan liittyviä ”lifestyle-blogeja”, joiden pääosassa tyypillisesti ovat sisustaminen tai vaatteet, toisaalta erilaisia downsizingiin (vaan mikä olisi se suomenkielinen vastine), minimalismiin ja taloudenhallintaan keskittyviä sivustoja. Ne tarjoavat kukin omassa kategoriassaan jotain mielenkiintoista: edelliset arkipäivän estetiikkaa ja pientä todellisuuspakoa, jälkimmäiset kiinnostavia ajatuksia ja toisaalta välillä seitsemänpäivää-tyyppistä kauhistelunsekaista tirkistelyä: useimmat mielenkiintoiset tarinat niin minimalismista kuin talouden hallinnastakin kun alkavat tilanteesta, jossa vielä vallitsee kaaos.

Näiden kahden kategorian välistä ilmeistä ristiriitaa ei voi olla kuitenkaan havaitsematta. Välillä ihmettelen, kuinka on mahdollista että maapallolla on yhtäaikaisesti, samojen yhteiskuntien ja yhteiskuntaluokkien sisällä mahdollista elää kaksi toisistaan niin kaukana olevaa ajattelumallia. Hupaisaa on myös se, kuinka nämä kaksi elämäntapaa ovat monella tapaa tietoisia toisistaan: paatuneinkin shoppaaja muisti viime syksynä jollain tapaa joko osallistua tai kommentoida hetkellistä ”kuuden vaatteen kuukausi”-trendiä ja toisaalta useimmat downshiftaajat joutuvat jatkuvasti peilaamaan valintojaan tätä toista elämäntapaa vasten.

Etenkin ”minimalismi” monissa merkityksissään tuntuu nousseen suureksi trendiksi, kenties taantuman ja luottokriisien jälkimainingeissa. Uusia blogeja aiheesta syntyy kuin sieniä sateella, sadan tavaran haaste jatkaa kiertämistään ja printtimediakin on havahtunut ilmiöön muussakin kuin downshiftausmielessä. Lifestyle-blogien jatkuvasti kasvava määrä, kaupallistuminen ja puoliammattimaisuuteen liukuva ote pistää tosin tiukasti hanttiin – kulutusjuhla ei ole katoamassa minnekään.

Tällä hetkellä omaa elämäntilannettani lähempänä on tuo turhasta eroon pääseminen – kodin seinät eivät ole tästä laajenneet, ja tilaa tulee saada pian saapuvalle uudelle perheenjäsenelle. En silti jaksa pitää vaikkapa sadan tavaran haastetta muuna kuin hetkellisenä, toki enemmän marginaaliin iskevänä trendinä – mielestäni materiasta nauttimisessa ei ole itsessään vikaa, jos roskaa ei hanki jatkuvasti, ja ihmismielelle on normaalia pyrkiä kiinnittymään ihmisten lisäksi sekä paikkaan että tavaroihin. Saan sydämentykytystä kun lueskelen sen tapaisia kommentteja kuin ”en tarvitse vanhoja kirjeitä/valokuvia/muita muistoesineitä – muistoni eivät ole tavaraa”. En tiedä millaisia elefantteja nämä elämänsä puhdistajat ovat, mutta oma muistini ei ole niin hyvä ettei se tarvitsisi tukea. (Muutama kuukausi sitten olisin vastannut vakaasti etten ole koskaan harrastanut koskenlaskua. Äidin luona taannoin selattu valokuvakansio kuitenkin palautti mieleen hauskan koskenlaskureissun lukioajoilta, mukanaan paljon muistoja ihmisistä joiden olemassaoloa en olisi välttämättä muuten heti edes muistanut.)

Internetin tarjoama mahdollisuus keskustelun ja informaation polarisaatioon – kanssakäymiseen vain samanmielisten kanssa, jonka on todettu psykologistesti johtavan entistä suurempaan toiselle laidalle asettumiseen – onkin näissä kahdessa kategoriassa hyvin selkeästi näkyvillä. Ehkä eniten näiden kahden kategorian ristiriidat ovat mielessäni kuitenkin herättäneet mietintöjä trendin kestävyydestä – miltä tämä vuosikymmen näyttää viidenkymmenen vuoden päästä, ja mitä näistä kiivaista mielipiteistä on siihen mennessä enää jäljellä?

Vastaus riippuu tietysti paljon myös siitä, miltä maailma tuolloin näyttää. Sen kaltaista ennustetta en uskaltaisi antaa (antaisin paljon että löytäisin sen Maanviljelijä-lehden vuosisadan puolenvälin numeron jossa oli tehty ennustus maanviljelyksestä 50 vuoden kuluttua. DDT oli kuulemma hävittänyt kaikki tuhohyönteiset ja sadot viisinkertaistuneet) mutta varmaa on, että ajatusilmasto ehtii myllertyä siihen mennessä vielä muutamaan kertaan. Vuosikymmen tuntuu olevan sopiva aika aina yhdensuuntaiselle trendille – se mikä tästä vuosikymmenestä tekee hankalamman on useamman täysin vastakkaisen trendin rinnakkaiselo. Jos kullekin trendille ehtii tulla saturaatiopiste vuosikymmenessä ja sen jälkeen tulee palautusliike, miten käy kun kaksi vastakkaista trendiä tekevät saman yhtä aikaa?

Kuluttava vastuu

Linkitänpä ensimmäistä kertaa muotiblogiin. Lue Stellan juttu Kuluttajan vastuulla – kiteyttää täydellisesti nykyisen kuluttajan dilemman ja muistuttaa siitä faktasta, että vastuun siirto kuluttajan harteille on yksinomaan tekopyhää.

Kuluttajan vastuun hehkutus on vain tapa siirtää vastuu ei-kenellekään. Monimutkaistuvassa maailmassa kokonaiskuvan muodostaminen on liki mahdotonta ja muuttujat voi kiinnittää vain parista kohtaa. Lainsäädäntö ja sen valvominen on ainut tapa saada takuita tuotanto-oloista, materiaaleista ja monesta muustakin kulutustavaroihin liittyvistä muuttujista. Sertifikaatit auttavat myös, mutta niin kauan kuin kaikki tuotteet eivät niitä noudata, ne jäävät vaikutukseltaan vähäisiksi. Kuluttaja voi toki suosia näitä tuotteita – itsekin kehotan siihen – mutta se ei perustu muuhun kuin signaalin lähettämiseen sinne, missä valta on: päättäjille.

Ironisinta kuluttajan vallan toitottamisessa on se, että kaikkein tehokkain keino – ostamatta jättäminen – ei toimi. Päin vastoin se siirtää painopistettä juuri toiseen pisteeseen, kun muuten eettisesti ostava lakkaa ostamasta.

Fakta kuitenkin on, että kerskakulutukselle tulee vielä piste – vielä ei ole selvää, tuleeko se ennen vai jälkeen sen pisteen kun korjausliikkeet ovat mahdottomia.

Lainaamisen onni

Perjantaina vietetään taas Älä osta mitään -päivää. Hieno ajatus, vaikka monia riepookin ”ylhäältä päin” syötetty pakko. Päivä on kuitenkin tarpeen keskustelun herättäjänä, ja jos se saisi ihmisiä miettimään kulutustottumuksia useamminkin kuin kerran vuodessa, teho olisi jo suuri.

Itse pohdin tätä viimeksi pari viikkoa sitten, kun purin taas kavereille mieltäni ikuisesta yrityksestämme päästä kodissamme eroon turhasta tavarasta. Kaveri kaunistelematta ja viisaasti totesi: en usko että ikinä pääsette tavoitteeseenne, olette sellaisia hamstereita. Totta, pienet tavarat, kirjat, lehdet ja dvdt löytävät meille tiensä helposti, ja vaikka kulutusta pyrkisi järkevöittämään muusta suunnasta, näitä pieniä asioita ei osaa itseltään yhtä helposti kieltää. Onneksi kirjojakin on osannut jo vähän päästää kiertoon, Fidalla ilahtuivat suunnattomasti hyvälaatuisista ja huonommistaki painoksista. Olen pienesti myös ylpeä virtuaalisesta elämästämme: monet heräteostot ovat nykyään digitaalisessa muodossa, mikä vähentää jätettä ja roinavuorta. (Toki digitaalisetkin asiat tulee pitää järjestyksessä.)

Eilen taas teimme olohuoneeseen tilaa juniorin pyöriä: sohvapöytä siirrettiin sivummalle. Tilasta tuli avara ja paljon viihtyisämpi, ja mietityttikin, mihin ihmeeseen uskomme sohvapöytää tarvitsevamme. Kahvia juodaan pöydän ääressä niin harvoin että sen vuoksi pöytää ei tarvitse. Useimmiten sen päällä onkin pidetty tilpehööriä, ja jalkoja televisiota katsellessa.

Teemaan liittyen kuluttamisen tuottamaa mielihyvää ja kokemusta pohdittiin kulutus.fi:ssä Tavaramaailman lumo-postauksessa. Kirjoittaja pohti, että yksi syy siihen miksi kulutuksen tuhlaavuuden tiedostamisesta on niin pitkä matka käytännön tekoihin on siinä, että kuluttamisen tuottamaa mielihyvää ei ole otettu riittävästi huomioon. Jäin pohtimaan, miten tuota riippuvuussuhdetta voisi hoitaa – mikä on kuluttamisen metadonia?

Hienointa olisi, jos kuluttamisen tuottama mielihyvä voitaisiin korvata tekemisen tuottamalla mielihyvällä. Yhä enemmän peräänkuulutetaankin osallistuvaa kansalaista kuluttaja-termin sijaan, aihe josta itsekin olen joskus kirjoittanut. Valitettavasti tekeminenkin kietoutuu vahvasti ostamiseen. Monet asiat, vaikkapa lukeminen, bloggaaminen tai lenkkeily ovat ilmaisia, mutta useimmista asioista (myös näistä) saa kuluttamisen tekosyitä. Ja ovelan markkinoinnin ansiosta kuluttamisesta saadaan fasadi tekemiselle: jos ostan kitaran, voin kuvitella soittavani sitä vaikka aikaa ja innostusta ei riittänytkään. Kitaran ostamalla ostin mielikuvan itsestäni kitaravirtuoosina tai leirinuotiolla laulattamassa ilman, että minun tarvitsi nähdä lainkaan aikaa ja vaivaa itse soiton opetteluun!

Tällainen tekemisen transponointi on salakavalaa ja siitä pääsee vain tietoisella päätöksellä – nuoremman polven suhteen saattaisi vielä tehota valistus ja pohdinta. Jos ostoksen korvaa vaikkapa vuokratulla tai lainatavaralla, voi helposti selvittää, riittikö into siltikään. Siirtymä on helpompi kuin uskoisi, sillä lainatavarassa on shoppailun tarjoama tärkeä tunne: se hetki kun konkreettisen tavaran saa käsiinsä ja sitä voi kokeilla ja kosketella. Ongelma on vain, että kaupan illuusio vaihtoehdoista syö lainatavaran houkutusta: et saa päättää kitarasi väriä tai mallia sadoista, korkeintaan parista vaihtoehdosta. Näin ollen lainattu vaihtoehto saattaa tuntua köyhemmältä, vaikka malli olisi todellisuudessa sama mihin olit itse päätynyt.

Valitettavasti lainaus ei myöskään ole niin helppoa kuin kauppaan meno, ainakaan mielikuvissa. Webisaitin klikkaus tai ilmoituksen jättö on helppoa, mutta kaupassa käymiseen on totuttu: kynnys on siis pienempi. Toimijoitakin on vuokrabisneksessä toistaiseksi vähemmän. Ongelma lienee samaa juurta kuin se, että uusi reitti tuntuu pidemmältä ensi kertaa kävellessä. Kun jää on murrettu, vuokrauksesta ja lainauksesta kenties tulee se helppo vaihtoehto, totuttu tapa. Onnistui se kirjastoillekin.

Suunnittelen siis kitaran vuokraamista. (Luulitko muka, että kyseessä oli teoreettinen esimerkki?) Vasta jos soitin ei jää nurkkaan pölyttymään, voin harkita sen ottamista ruokakuntaan pysyvästi.

Food, Inc

Pidän itseäni melko valistuneena kuluttajana. En ole tosin lukenut vaikkapa Michael Pollanin tai Eric Schlosserin kirjoja – artikkeleita kylläkin – mutta olen mielestäni ollut varsin tietoinen vaikkapa teollisuusfarmien oloista ja yritysjättien lonkeroista USA:n hallinnossa. (Syksyn uutiset osoittavat, että kyllä Suomessakin osataan – vaikka toistaiseksi luojan kiitos ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa.) En pidä suuren mittakaavan ruoantuotantoa automaattisesti pahana (tässä toki kulkee jokin raja), ja kuvat lihakoukuista roikkuvista kananraadoista eivät herätä suuria tunteita. Jossain kuollut eläinkin tulee käsitellä.

Food, Inc -elokuva iski kuitenkin vyön alle (tai ehkä vähän sen yläpuolelle, suoraan vatsalaukkuun). Mutta vaikka kuinka ottaisi huomioon elokuvalliset kikkailut, dramaattisen kerronnan ja musiikin sekä pakollisen kuolemantapauksen aiheuttamat tuntemukset, asia itsessään oli riittävä. Olisi ollut, vaikka faktat olisi listattu paperinmakuisena ranskalaisin viivoin.

Tiedän vaikkapa sen, kuinka pitkälti amerikkalainen ruokateollisuus nojaa maissiin, ja kuinka sikäläinen tukipolitiikka muutamaa raaka-ainetta tukemalla käytännössä tukee pikaruokaa niin, että köyhimmillä ei ole varaa syödä muuta. (Puhtaasti näinkään se ei ole – myös tiedon puute vaikuttaa ruokakaupan kassalla. Siitä toiste.) Tiedän, että olot teollisuusfarmeilla eivät ole inhimilliset, mutta suurten teurastamoiden ote itse tuottajista yllätti. Lihan ostajat voivat käytännössä määrätä millaisissa oloissa kanat on tuotettu (ja ei, kyseessä eivät ole eläinten hyvinvointia edistävät vaatimukset), ja jatkuvilla päivitysvaatimuksilla tuottajat voidaan pitää ruodussaan ja veloissaan. Dokumentissa haastateltu kanafarmari lopetti pian kuvausten jälkeen kun ei suostunut ”päivittämään” ikkunattomaan kanalaan. Edistystä, totta vie. Haluaisin tarkistaa jostain dokumentissa esitellyn väittämän, jonka mukaan amerikkalaisen pienfarmarin keskimääräinen tulo lipoo köyhyysrajaa eikä riitä velanmaksuun (lukemat unohdin kun tämän postauksen kirjoittaminen viivästyi, en lähde tässä enää arvailemaan).

USA:n markkinoita hallitsee muutama teurastamo, enkä puhu yrityksistä joilla olisi useampi teurastuspaikka vaan nimenomaan lihanjalostuspaikoista, joissa suunnaton määrä karjaa käsitellään joka päivä. Suurtuotantolaitoksen iukuhihnalla hygieenisyys ei ole edes mahdollista ja tämän vuoksi kolibakteeria on päässyt vaikkapa hampurilaiseen tihenevällä tahdilla. Jo tehdasfarmin likaiset olosuhteet tarkoittavat että vaikkapa lehmät kävelevät omissa ulosteissaan, ja näitä ei käytännössä pestä pois ennen lihaksi leikkaamista.

Samalla viikolla kuin elokuvaa esitettiin R&A:ssa, The Economist, Market design-blogi ja New York Times käsittelivät tätä samaa aihetta. Näissäkin todettiin, että kolibakteerin esiintyminen amerikkalaisessa ruokaketjussa johtuu suurista teurastamoista ja tehdaskasvattamoista: lisäksi ongelmana on löperö lainsäädäntö, joka johtaa siihen että teurastamoilla sen kummemmin kuin jälkikäsittelijöilläkään ei ole halua tarkistaa kolibakteerin esiintymistä. Tämä on nyt ehkä jossain määrin muuttumassa kun kissa on saatu pöydälle.

Surkuhupaisaa oli elokuvassa haastatellun pienviljelijän arki: ulkoilmassa kasvaneet eläimet teurastettiin ulkosalla, minkä vuoksi terveysviranomaiset olivat sulkemassa paikkaa hygieniasyistä. Tutkimusten mukaan heidän pienissä erissä teurastamansa liha oli kuitenkin satoja kertoja puhtaampaa mikrobeissa mitattuna kuin teollisuusteurastamojen tuotokset. Tästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen lappilaisten poronkasvattajien äläkkä uusien EU-säännösten edessä: mitä järkeä on roudata poroa satoja kilometrejä stressaavassa autokyydissä teurastamoon, jonka olosuhteet eivät voi olla hygieenisemmät kuin kahdenkymmenen asteen talvipakkanen?

Amerikkalaista ihmemaata sopii toki hämmästellä ja kummastella. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin huolehtia oman kotipesän puhtaudesta. Dokumentti varoittaa äärimmilleen viedyn tuotannon varjopuolista, ja toivon mukaan auttaa meitäkin muistamaan, miksi tehostaminen ei ole aina tehokasta.

Onneksi ainakin välillä järki voittaa. 8.10 Hesarissa oli artikkeli eurooppalaisittain harvinaisesta oikeudenkäynnistä.  Ilahduttavassa uutisessa perinteinen homejuuston pientuottaja nokitti ison kilpailijansa, joka yritti savustaa pienen kilpailijan markkinoilta perättömällä väitteellä lämpökäsittelyn maidon paremmuudesta juuston tuotannossa. Onneksi pienellä tuottajalla oli tarjota kovaa faktaa. Suurtuottajan lämpökäsitelty mutta nopeasti kypsytetty juusto sisältää nimittäin herkemmin listeriaa kuin lämpökäsittelemätön perinteisellä tavalla kypsytetty.

Paljon muutakin dokumentissa sivuttiin, mukaanlukien laittomien työläisten käyttö, monokulttuurin sivuvaikutukset ja Monsanton omituiset (ja valitettavasti usein onnistuneet) oikeusjutut. Vaikkapa siemenviljaa puhdistavan laitteen myyjän tuho: bisnes tuli lopettaa, koska oikeus tuki näkemystä että moisen laitteen olemassaolo houkuttaa viljelijöitä tekijänoikeusrikkomuksiin.

R&A:ssa esitetty dokumentti kannattaa katsoa jos vielä osuu kohdalle, mutta riittänee myös tutustua suoraan edellämainittuihin kirjailijoihin. Dokumentti perustui ymmärtääkseni aika suoraan Fast Food Nationiin ja Pollanin tuotantoon.